Kesästä ja läsnäolosta

Jepulis, eli meikä is back to busines! Vaikka aurinko paistaa täysillä ja lämmintäki vielä riittää, niin silti tuntuu että kesä hurahti hetkessä. Hommaa on tosiaan ollu, mutta mukavalla tavalla onneksi. Me ollaan otettu perheelle ja harrastuksille aikaa ja töitä on tehty se mikä on ollu pakko. Tietysti kesä on sesonki aikaa meikäläisen työssä, koska talvella on turha sitten harmitella puuttuvien kasvien perään. Kaikin puolin tämä kolmisen kuukautta on ollu mielenkiintosta aikaa, mihin liittyy kyllä myös pieniä epätoivon hetkiä siitä, että miten hommia voi hoitaa kahden kersan kanssa. Jotenki kummasti lapset aina aavistaa äidin nousevan ressitason ja käyttäytyy sen mukaan itsekkin. Se on sitä energiaa, millä me monesti vaikutetaan toisiin ihmisiin ympärillämme, vaikkei sitä välttämättä edes tiedosteta. Lapset on tässä hyvä esimerkki, koska omalla energiallamme (oli se sitten positiivista tai negatiivista) me vaikutetaan heihin koko ajan ja he imevät sitä kuin sienet. Jos äiti on ärtynyt, niin ei aikaakaan kun lapsetki jo kiukuttelee. Tai jos lapset kiukuttelee ja ite jaksat olla positiivinen ja kiinnittää huomion muuhun (positiiviseen) niin avot, kohta sinulla on iloisia lapsukaisia.

Serkukset kalannarrauspuuhissa.

Vaan ei se ole niin helppoa, vaikka tämän asian sisäistäisiki. Kirjotin vasta Pietin kurssista ja siitä, että hevoset ovat myös eräs ryhmä, mitkä aistii super herkästi ihmisen energian. Kuitenkin vaikka kuinka yrität vaikuttaa oikealla tavalla, niin kehon kielesi voi puhua muuta. Ehkä se onkin se asia, minkä me monesti unohdamme lastenki kanssa. Tiedämme, että nyt pitäisi toimia nopsaan, ennen kuin on "tilanne" päällä. Koitamme harhauttaa hyvällä, mutta pelkäämme, että "hitto, kohta on taas näytös!" Keho ei voi tätä peittää ja lapsen intuitio asiasta ei ole vakuuttunut. Siispä näytöksen me saatiin!

Pietkin puhui, että pitää olla läsnä hevosen kanssa. Ei vaan olla hevosen kanssa. Huomaatteko eron? Kun olemme tallilla, niin kuinka monesti homma menee niin, että puhumme puhelimessa, rupattelemme kaverin kanssa tai muuten vaan jo ajattelemme huomista palaveria työpaikalla. Olemme hevosen kanssa, mutta emme ole hevosen kanssa. Tätä samaa teemme lastemme kanssa. Emme ole yhdessä lastemme kanssa vaikka olemme lasten kanssa. Tähän olen ainakin itse saanut kiinnittää huomiota, varsinkin nyt kun esikoinen aloitti koulutaipaleen viime viikolla. Kouluun lähtö on jännä paikka (muistan muuten vielä omankin ekan koulupäivän) ja se herätti neitissä paljon jännitystä ja pieniä pelkojaki. Huomasin, että sylissäolon ja keskustelujen tarve on vähintäänki tuplaantunu. Täytyy olla läsnä lapselle ja kuunnella.

Peksun aarre! Meille se voi näyttää pelkältä puulta, mutta lapselle se on ihan jotakin muuta...

Emme ole tehneet pitempiä kesälomareissuja (mitä nyt Hetassa yhden viikonlopun) tai Ranuan eläinpuistoa, Santaparkkia jne. erikoisempaa, mutta silti kesä on sujahtanu ihan vain touhutessa. Kovin ovat ipanat silti nauttineet, eivätkä ole kaivanneet mitään muuta kuin tätä yhteistä puuhaa. Kuitenki jouduin itsekkin tekemän päätöksen, että illoilla ei istuta koneella eikä tehdä työhommia. Ollaan vaan ja lämmitellään rantasaunaa, kun vielä voi... yhdessä!

ps. bloggauksen alkuperäinen otsikko piti kertoa Turilaksesta ja Jäärästä, mutta kun tällainen teksti tulla tupsahti jostain, niin kaipa sille oli sitten jokin merkitys. Kertoilenpas sitten toisella kertaa meidä kesäasukeista <3>