Joka äidin painajainen

Viimeviikko meni meillä hieman surullisemmissa fiiliksissä. Alkuviikosta oltiin käymässä kylätalolla ja tapahtui jotain, mitä kaikkien lasten (varsinkin vilkaampien) äidit varmaankin alitajuisesti aina peläten odottaa...

Ystäväni Tiina, oli myös lasten kanssa paikalla ja leikin tiimellyksessä meidän Pekka oli kiivenny jumppasalin puolapuille. Kuului tömähdys ja pikku kaveri käveli kulmantakaa käsi kyynärpään alapuolelta luonnottomaan asentoon vääntyneenä ja huutaen kivusta. Tulen varmaan näkemään tuosta hetkestä ja pojan katseesta painajaisia loppu ikäni. Pekka huusi täysillä, että "äitii, minun luut meni poikki!" Ja niinhän siinnä oli käynytki. Kaiken lisäksi vielä huomasin, kun nostin pojan syliini, että toinen käsivarren luista pilkotti somasti ihon ulkopuolella. Avomurtuma siis =(

Kyllä siinnä sai koota kaiken henkisen kanttinsa, että pystyi olemaan tukena pojalle. Kiitos myös Tiinalle, joka oli kuin itse rauhallisuus, toimi ambulanssin tilaajana ja oli tukena isosiskolle, joka oli vähintään yhtä pois tolaltaan kun me kaikki muutki ja ehkä vielä potenssiin kymmenen.

Eli viimeviikko meni Lapin keskusairaalassa. Käsi leikattiin ja sinne laitettiin rauta piikit tukemaan luita paikalleen. Nyt sitten parannellaan jo kotosalla ja kaikki on paremmin, kun kipukin on hellittäny ja tapahtumasta voi jo puhua ilman, että pitää niellä kyyneleitä.

Olen todella kiitollinen, että me asutaan tällaisessa maassa kuin Suomi, jossa pystyy tilaamaan hätätilanteessa ambulanssin ammattihoitajineen. Vaikkakin ambulanssin saapumiseen tänne syrjäkylälle meniki puoli tuntia (mikä tuntui ihan tajuttoman pitkältä ajalta), saatiin heti oikeat ohjeet miten mennä eteenpäin. Pekka kyllä ripitti ambulanssin miehet heti kättelyssä, että; " Jäittäkö te punaisiin valoihin, kun teillä kesti niin kauan!!!" Hieman hämillään oli miehet, kun pikkumies niin kovista kivuista huolimatta tällaisen ripityksen antoi.

Pekan paras kaveri kävi vierailulla osastolla ja Peksu sai ensimmäisen nimikirjotuksenki kipsiin.

Kaikkea sitä voikin sattua ja jotenki kummasti sitä aina ajattelee, että kaikki onnettomuudet tapahtuu muille. Vaikka taitaapas se olla ihmisen luontainen selviytymiskeino, ettei ala odottamaan pahinta, vaan luottaa siihen, että elämä vie. Jos jokaista asiaa alkaa ennakoimaan ja pelkäämään, niin kyllä aika ahdistavaksi elo silloin muuttuu. Tämäkin siis unehtunee ennemmin kuin huomaammekaan (Pekka näyttää jo osin unohtaneen, kun puuhun kiikkuminenki oli jo mielessä, mutta kipsi esti aikeet) ja ehkä äidinki sydän palautuu omaan rytmiinsä... joskus...