maanantai 18. maaliskuuta 2013

Joka äidin painajainen

Viimeviikko meni meillä hieman surullisemmissa fiiliksissä. Alkuviikosta oltiin käymässä kylätalolla ja tapahtui jotain, mitä kaikkien lasten (varsinkin vilkaampien) äidit varmaankin alitajuisesti aina peläten odottaa...

Ystäväni Tiina, oli myös lasten kanssa paikalla ja leikin tiimellyksessä meidän Pekka oli kiivenny jumppasalin puolapuille. Kuului tömähdys ja pikku kaveri käveli kulmantakaa käsi kyynärpään alapuolelta luonnottomaan asentoon vääntyneenä ja huutaen kivusta. Tulen varmaan näkemään tuosta hetkestä ja pojan katseesta painajaisia loppu ikäni. Pekka huusi täysillä, että "äitii, minun luut meni poikki!" Ja niinhän siinnä oli käynytki. Kaiken lisäksi vielä huomasin, kun nostin pojan syliini, että toinen käsivarren luista pilkotti somasti ihon ulkopuolella. Avomurtuma siis =(

Kyllä siinnä sai koota kaiken henkisen kanttinsa, että pystyi olemaan tukena pojalle. Kiitos myös Tiinalle, joka oli kuin itse rauhallisuus, toimi ambulanssin tilaajana ja oli tukena isosiskolle, joka oli vähintään yhtä pois tolaltaan kun me kaikki muutki ja ehkä vielä potenssiin kymmenen.

Eli viimeviikko meni Lapin keskusairaalassa. Käsi leikattiin ja sinne laitettiin rauta piikit tukemaan luita paikalleen. Nyt sitten parannellaan jo kotosalla ja kaikki on paremmin, kun kipukin on hellittäny ja tapahtumasta voi jo puhua ilman, että pitää niellä kyyneleitä.


Olen todella kiitollinen, että me asutaan tällaisessa maassa kuin Suomi, jossa pystyy tilaamaan hätätilanteessa ambulanssin ammattihoitajineen. Vaikkakin ambulanssin saapumiseen tänne syrjäkylälle meniki puoli tuntia (mikä tuntui ihan tajuttoman pitkältä ajalta), saatiin heti oikeat ohjeet miten mennä eteenpäin. Pekka kyllä ripitti ambulanssin miehet heti kättelyssä, että; " Jäittäkö te punaisiin valoihin, kun teillä kesti niin kauan!!!" Hieman hämillään oli miehet, kun pikkumies niin kovista kivuista huolimatta tällaisen ripityksen antoi.

Pekan paras kaveri kävi vierailulla osastolla ja Peksu sai ensimmäisen nimikirjotuksenki kipsiin.
Kaikkea sitä voikin sattua ja jotenki kummasti sitä aina ajattelee, että kaikki onnettomuudet tapahtuu muille. Vaikka taitaapas se olla ihmisen luontainen selviytymiskeino, ettei ala odottamaan pahinta, vaan luottaa siihen, että elämä vie. Jos jokaista asiaa alkaa ennakoimaan ja pelkäämään, niin kyllä aika ahdistavaksi elo silloin muuttuu. Tämäkin siis unehtunee ennemmin kuin huomaammekaan (Pekka näyttää jo osin unohtaneen, kun puuhun kiikkuminenki oli jo mielessä, mutta kipsi esti aikeet) ja ehkä äidinki sydän palautuu omaan rytmiinsä... joskus...

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Puuhakerho

Kun asuu syrjäkylällä, niin monet asiat on paremmin kuin kaupunkilaisilla. Pienenä esimerkkinä tilaa missä temmeltää, rauhaa, puhtautta ja ääretön määrä luonnosta nauttimisen riemua ihan takapihalla. On kuitenki muutamia asioita, mitä täällä syrjäkylillä jää kaipaamaan ja niistä yksi on sosiaaliset harrastusmahdollisuudet lapsille. Jos haluat, että lapset saavat harrastaa yhdessä muiden lasten kanssa, niin saat varautua monien tuntien kaupunkiinajoreissuihin. Ensinnäkin jo pitkät ajomatkat estää pienten lasten harrastuksiin menot, koska päivät venyisivät arkena liian pitkiksi ja aamuherääminen voisi olla tuskaa.

Onneksi kuitenkin aina on jotain tehtävissä ja niinpäs me muutaman muun äidin kanssa pistimme hynttyyt yhteen ja aloimme vetämään vuoden alusta puuhakerhoa lapsille kerta viikossa. Vain nyhveröt jää valittamaan puuttuvista asioista ja toiminnan tytöt ne vaan pistää kylällä tapahtumaan, eikös! Puuhakerhossa liikutaan, askarrellaan ja muuten vaan puuhaillaan porukalla. Ongelmana on myös ollut se, että ne muutamat kerhot mitä naapurikylällä pidetään, on iänpuolesta rajattuja ja usein suunnattu koululaisille. Alle kouluikäisille ei oikeastaan ole mitään tarjolla. Me päätimme, että meidän kerhomme on ikäraja vapaa ja osallistujia onkin ollu vauvasta viideluokkalaisiin. Mietittiin aluksi, että mitenkähän tällanen järjestely onnistuu, kun on isoja ja pieniä samassa sopassa. Ollaan kuitenkin positiivisesti yllättyneitä, kuinka hyvin pikku taaperot menee vanhempien lasten seassa. Ainostaan nopeiden pallopelien edestä, ollaan järkätty pienemmille jotain muuta puuhaa toiseen luokkahuoneeseen. Pitäähän isompien lastenki saada pelata niin, ettei tarvi varoa pienten jäämistä alle.

Puuhauspaikkana toimii Narkauksen kylätalo, joka on vanha kyläkoulu. Itsekkin olen siellä ala-asteen suorittanu ja voi sitä nostalgian määrää, mikä aina valtaa minut sisään mennessä. Meillä piti kerran testata yhden vanhan luokkakaveri iskän kanssa, että vieläkös koulun välituntikello toimii. Toimihan se, mutta kovin oli ääni ruosteinen ja vaimea. Mutta toimi kuitenki!

Kuva Riina Parkkinen
Kylätalolla ei ole ollu lähivuosina kovinkaan paljoa tapahtumaa, mikä olisi suunnattu nimenomaan lapsille. Täten esimerkiksi kaikki välineet, pallot, patjat, piirustusvälineistä puhumattakaan, puuttuu talolta. Eräs äideistä kekkasi viimevuoden lopussa, että tehdään Narkaus kylästä kalenteri, millä tienataan rahaa välineiden hankintaa. Koska oli jo melkein joulukuu, niin päkästiin Tiinan ja meidän valokuvista (onneksi niitä oli aika määrä tullut rapsittua) yhdessä illassa kokoon maisemakalenteri, mikä laitettiin sitten netin kautta tilaukseen. Otettiin pienoinen riski, koska meillä ei ollu harmainta hajuakaan haluaako kyläläiset, joista useimmilla ei ole omia pieniä lapsia olleskaan, ostaa kalenteria tällaiseen tarkoitukseen. Jälleen saimme positiivisesti yllättyä, koska myimme kaikki 50 kalenteria hujauksessa ja näin saimme reilut 600€ tarvikeostoksiin. Ensi vuodeksi on taatusti tulossa entistä ehompi Narkaus-kalenteri ja jospas uskaltaisi isomman määränkin jopa tilata.

En kuitenkaan halunnu pelkästään retostella sillä, kuinka hienoja ja aktiivisia äitejä meillä täällä löytyy. Eräs tärkeä asia mistä halusin kirjottaa myös on, että monet kunnat avustaa kylien kehitystyötä. Meidän alueella toimii Kylien kehittämissäätiö, joka avustaa mm. seuraavanlaisia asioita;

Tukee ja avustaa hankkeita ja toimintoja jotka
  • lisäävät kylien vetovoimaisuutta
  • edistävät kulttuuri-, virkistys- ja elinkeinotoimintaa
  • ylläpidetään kylillä sellaiset elinolosuhteet, että ihmiset haluavat niissä jatkaa asumista ja elinkeinojen harjoittamista
  • edistää tutkimustoimintaa eri alueiden ja kylien toimintojen kehittämissuuntien selvittämiseksi
  • säätiön varoja ei käytetä kunnan lakisääteisten toimintojen rahoittamiseen.
Me saimme vinkin tästä säätiöstä ja saimmekin heiltä kultuuritoimintaan (eli askarteluihin jne.) avustuksena muhevan paketillisen tarvikkeita. Eikä siinnä vielä kaikki! Ensi viikolla saamme puuhakerhoon ihan oikean käsityöohjaajan ja puuhailemme lasten kanssa pääsiäiskoristeita ja muuta mukavaa. Kaikki tämä ohjaus ja tarvikkeet siis ilmaiseksi! Tällaisia avustuksia löytyy lähes joka kunnasta, mutta niiden hakeminen on käsitykseni mukaan aika vähäistä. Ehkä ongelma onkin juuri siinnä, ettei säätiöt voi mainostaa "ilmaista rahaa" vaan kyläläisten täytyy osata niitä pyytää. Suosittelenkin siis, että jos toimit jossain kerhossa tai ryhmässä, niin kannattaa kysellä mahdollisia avustuksia toimintaan. Jouduin minäkin aika monta paikkaa soittelemaan läpi, mutta kyllä se vaan kannatti. Ainaki jos lapsilta kysellään, jotka riemusta hypellen alkoi saman tein maalailemaan, kun tarvikkeet kylätalolle saatiin. Kylätalon seinän "hienot" losokoristeet saivat lähteä ja nyt seinällä koreilee lasten piirustusnäyttely... veikkaisin, että monien kymmenien vuosien tauon jälkeen!


Ihanaa, että nyt pieneimmillekki on meidän kylällä puuhaa =)

Taiteilutuokio!

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Perheenlisäystä!!!

Nyt kaikki LadyComp- laitteen testausta seuranneet on sydän syrjällään, joten päästetään teidät huokaseen helpotuksesta (jota kuvittelen, että myötätunnosta meitä kohtaan tekisitte) ja kerrottakoon, että MEILLE ON SYNTYNYT TIPUVAUVOJA!!!

Laitettiin reilu kaks viikkoa sitten 8 munaa Manta kanan alle, joka sinnikkäästi osoitti hautomisinnokkuuttaan ja läpivalaisussa pari päivää sitten totesin munista 7 lähteneen kehittymään. Nyt sitten aamulla kanalaan mennessä, kuulin hentoa piipitystä. Kanan alle kurkatessani vastassa oli nämä veijarit...



Siis voi tätä riemun ja jännityksen määrää! Olen täällä niin vauvahuumassa ja täpinöissään, ettei mitään rajaa. Maailmassa ei varmaankaan ole mitään söpömpää, kuin vastakuoriutuneet tipuset ja niiden pikku pikku piipitys.

Tyytyväinen saa myös olla kanaemoon, joka ei itsekkään ole vielä edes vuotta vanha ja silti on osoittanut todella hienoja kanaemon elkeitä. Niin hienosti hoitaa ja huolehtii poikasistaan, että luulisi kyseessä olevan vanhaki konkari. Potpotti huolissaan, kun kameran kans käytiin tiiraileen poikasia.

"Jaiks, mikä kapine tuo on?! Äidin alle piiloon..."
Helmi päivystää pesän vierellä.

Helmi, meidän perheen suosikki kana, on majoittunu poikashäkin viereen. Helmi oli toinen hautomisinnokkaista kanoista ja alun perin tarkoitus olikin laittaa munat Helmin alle ja niin itseasiassa tehtiinkin. Kuitenkin Mantan hautomisinto tais olla vielä himpun verran kovempi, koska seuraavalla kerralla kun tulin kanalaan, niin Mantakananen kökötti pesässä hautomassa tyytyväisen näkösenä. Liekkö Helmillä nyt sitten kaivelee tämä tipujen piipitys, raasu parka.

Lisää on kuoriutumassa ja jännäähän se on, kun aina ei kuulema kuoriutuminenkaan mene putkeen. Yksi pikku nokka on bongattu koputtelemasta munankuorta, eli toivottavasti meillä on piakkoin kolmaski tipunen.


"Täältä mä tuun..."
Voi kun haluttais muuttaa kanalan puolelle loppu hiihtolomaksi, vaan kai se pitäis antaa poikasen ja emon rauhassaki olla välillä. Web- kamera ois nyt poikaa, että vois kytätä pesän tapahtumia. Nää on meidän ihka ekat omat tipuset, joten olo on kuin mummolla konsanaan. Mie en kestä tätä jännitystä! Huh, kanojen pito on jännää puuhaa...