Kiukkukirja: Raisa Cacciatore

Meillä asuu 5,5 vuotias tyttö ja 3,5 vuotias poika. Välillä hulina on sitä luokkaa, että näin äitinäkin uskon jo pään räjähtävän. Välillä mietin, että kenenkähän lie nuo ipanat ovat ja mitä ne tekevät minun huushollissani... Meillä eletään siis erittäin ihania uhmaiän ja kokeilun vuosia. Ja jotenkin tuntuu, että kaksi "apinaa" osaavat yllyttää toisensa aina vaan parempaan kliimaksiin. Rakastan lapsiani yli kaiken, vaikka välillä tuntuukin, että olen lähes hulluuden partaalla.

Nämä ajatukset lienevät kaikille vanhemmille tuttuja. Silti niistä puhutaan kovin vähän. Meillä on sellainen käsitys perhe-elämästä, että jos kerta olet lapsia hankkinut, niin siinnäpäs sitten parjäile...valittamatta, kun itsehän olet halunnu. On kuitenkin normaalia, että välillä vanhemmille tulee epätoivon puuskia ja tuntuu, että neuvot loppuvat kesken. Sitä ei pitäisi joutua häpeilemään, eikä sitä pitäisi joutua piilottelemaan. Avunpyytäminen ei ole häpeä vaan häpeällistä on yrittää taablata rämeikössä yksin, pelkästään vaan ylpeytensä takia.

Tunnustan, että kun elää omaa arkeansa, sitä tavallaan sokeutuu omille ongelmille eikä näe verhekäyttäytymisiä. Jokin asia arjessa lasten kanssa (esim. vaatteiden pukeminen, syöminen tms.) on voinut olla jo pitkään ongelmallista ja uuvuttavaa taistelua. Kuitenkin viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen itse käyttäydyt tilanteessa aina samalla lailla. Sitä ei tule ajatelleeksi, että ehkä ongelma ei olekkaan välttämättä lapsessa, vaan enemmän sinun omassa käyttäytymisessä. Jokin pieni muutos omassa asenteessasi, sanonta tavassa tms. voi jo muuttaa koko tilanteen toisin päin.

Lainasin kirjastosta Raisa Cacciatoren Kiukkukirjan - aggressiokasvattajan käsikirja - vauvasta kouluikään, joka kertoo pienten lasten "kiukkukehityksestä", ongelmatilanteista ja miten niihin pitäisi suhtautua. Kirja on aivan loistava ja voin lämpimästi suositella sitä kaikille lasten vanhemmille. Kirja sai aikaan sen, että näin itseni ja omat virheeni paljon selkeämmin. Joskus tarvitsee ulkopuolista apua (oli se kirja, joku toinen vanhempi tai ammattilainen), että huomaa asiat jotka ovat liian lähellä muuten huomataksesi. Kirja on varmasti helpoin tapa, väheisellä kynnyksellä, aloitta itsensä tutkiskelu kasvattajana.

Muistan itse sen hetken, kun ymmärsin ensimmäisen lapseni ollessa jo hieman vanhempi, että "piru, näitä kakaroitahan pitää kasvattaaki!". Vauva aikana on vanhemmilta riittänyt perusasiat, puhtaanapito, syöttäminen ja juottaminen ja rakastaminen. Se hetki, kun ensimmäisen kerran jouduin ajattelemaan asioita kasvatukselliselta kannalta, on jäänyt mieleeni. Tiedättehän, siis se vastuun tunne...

Uskon, että vanhemmat nykyään pohtivat liian vähän kasvatuksellisia asioita ja varsinkaan yhdessä keskenään. Jotenkin mielikuva, että kyllähän nuo tuossa kasvaa sivussa, on valloittanut yhteiskuntamme. Kuitenkin fakta on se, että perus arvot lähtevät sieltä kotoa ja vanhemmista. Millaista esikuvaa sinä haluat lapsillesi näyttää? Kaikki omat käyttäytymistapasi ovat myös lapsiasi kasvattavia, olivat ne sitten hyviä tai pahoja. Vanhemmat ovat niitä, kenestä lapset katsovat mallia omalle käyttäytymiselleen. Vanhempienkaan ei tarvitse olla täydellisiä, koska se on käytännössä mahdotonta ja tuskin paras vaihtoehto kasvamiselle sekään. Mutta virheitä tehdessään, vanhempien pitäisi pystyä tunnustamaan ne lastenkin nähden ja kuullen, jotta he saavat käyttäytymismallin myös sille, että virheitä sattuu ja anteeksipyytäminen ei ole huonoasia. Näistä asioista olisi hyvä keskustella vanhempien ja lasten kesken. Vai ollaanko nykyään niin kiireisiä, ettei omille lapsillemme enään jää aikaa? Tämän asian kanssa olen saanut itsekkin painiskella yrittäjänä.

Pienenä esimerkkinä tapaus eräänä iltana hampaidenpesun aikaan; Tyttöni (vanhempi) oli jo todella väsynyt ja olin joutunut häneltä kieltämään erään asian aiemmin. Hampaiden pesu oli sitten yhtä; "äiti on tyhmä, äiti on paska jne..." vaikka minkälaisilla haukkumasanoilla (mistä luoja paratkoon onki niitä noin oppinu!). Neiti oli yhtä kapinaa, tulimyrskyä ja sadattelua. Totesin siihen sitten rauhalliseen ääneen, että "vaikka sinä kuinka äitiä haukut, niin äiti silti rakastaa sinua yli kaiken". Kiukku loppui kuin seinään ja koska olin tytön naamankorkeudella, hän antoikin yllättäen minulle pusun ja lähti omaan sänkyynsä. Jäin siihen sitten pulppuavien silmieni kanssa hämmästelemään...

Normaalisti olisin voinut alkaa torumaan lasta siitä, että toisia ei saa nimitellä, tai jopa alkanut puolustella asiaani minkä olin häneltä aiemmin kieltäny. Tulos olisi ollut sadattelun jatkuminen tai jopa tappelun alku. Pahimmillaan koko nukkumaanlaittotilanne, olisi voinut muodostua helvetilliseksi kiukuttelevan lapsen kanssa. Kun lähestyinkin asiaa positiiviselta kannalta lasta torumatta (koska kyllähän se varmasti kismittää, kun ei saa mitä haluaa) tilanne laukesikin mitä mahtavimmin. Lapsen itsetunto tarvii kannustusta je kehuja silloinkin kun kiukuttelu on pahimmillaan. Lapsen on hyvä tietää, että häntä rakastetaan vaikka hän kuinka kiukuttelisi. Cacciatoren kirjassa myös painotetaan sitä, että uhmaiässä olevan lapsen kanssa helposti lipsahdetaan kieltämisen ja torumisen ketjuun. Jos lasta aina vaan torutaan ja kielletään, alkaa hän itsekkin ajattelemaan olevansa paha. Tällöin lapsi alkaa käyttäytymään myös kyseisellä tavalla. Lapsi ei ole koskaan paha, vaan ainoastaan teot ovat.

Raisa Cacciatore on kirjoittanut paljon kirjoja lastenkasvatuksesta. Hän myös kiertelee pitämässä aiheista luentoja. Todella ajatuksia herättelevän bloggauksen, Raisan luennon inspiroimana, kannattaa käydä myös lukemassa ystäväni Aaron blogissa.